Järjen ääni - Euroopassakin

Epätahdissa Eurooppaan

 

Epätahdissa Eurooppaan (ja rauhallista joulua)

 

On ehkä ihan ymmärrettävää, että käymme hyvin suomalaista Eurooppa-keskustelua. Ehkä tällainen keskustelu on myöskin meidän velvollisuutemme. Välillä aikaperspektiivi kuitenkin vääristyy siinä määrin, että joudumme hakoteille. Näin käy varsinkin nyt turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme.

Vielä 1980-luvun lopulla tärkein kauppakumppanimme oli Neuvostoliitto. Sitten neuvostotalous romahti ja ns. clearing-kauppa lopetettiin. Clearing oli antanut meille edullisen tien Neuvostoliiton markkinoille, kun öljyn tuontikustannukset oli vaihdettavissa itänaapurille meneviin vientituotteisiin. Kääntöpuolena tässä kaupassa oli, että vientituotteemme eivät joutuneet kilpailemaan maailmanmarkkinoiden laatuvaatimuksilla. Jouduimme siis aika puille paljaille, kun neuvostokaupan vetoapu loppui kuin seinään 1990.

Heinäkuun 1. päivänä 1991 Ruotsi jätti Europan unionille jäsenanomuksensa. Seuraavassa kuussa moskovalainen toimitsijajuntta yritti kaapata vallan päästäksensä eroon Mihail Gorbatšovista. Marraskuussa Suomen markka devalvoitiin 12 prosentilla ja seuraavan vuoden syyskuussa markka jätettiin kellumaan suhteessa muiden kauppakumppaneiden valuuttoihin. Markka ei kellunut erityisen hyvin, pikemminkin vajosi kuin kivi. Suomalainen työ menetti runsaassa vuodessa kolmanneksen ulkomaisesta arvostaan.

Kaikki tämä johtui siitä, että Suomi joutui maailmansodan loputtua osaksi Neuvostoliiton etupiiriä. Tästä näkökulmasta katsottuna on varsin ymmärrettävää, että Suomi joutui ottamaan devalvaatiovauhtia astuessaan Eurooppaan. Tämä määräsi myös suomalaisten näkökulmaa murrokseen. Länsieurooppalaiset poliittiset johtajat keskustelivat samaan aikaan ihan muista aiheista.

1980-luvulla keskimatkan ohjukset olivat aseidenriisuntakeskusteluissa keskeisessä asemassa ja tulokset näyttivät aika olemattomilta, kunnes yhtäkkiä NKP:n vanha kaarti poistui hautajaissaattueessa dramaattisen lyhyessä ajassa. Tilalle nousi Mihail Gorbatšovin johtama perestroika-vuosikerta. Tässä vaiheessa Ranskan presidentti Francois Mitterand aavisti, että Saksan jälleen yhdistyminen oli nousemassa ajankohtaiseksi ja että yhtenäinen Saksa voisi muodostua vakavaksi eurooppalaiseksi turvallisuusongelmaksi, ellei maata pystytä sitomaan vahvoihin yhteiseurooppalaisiin rakenteisiin.

Berliinin muurin kaaduttua marraskuussa 1989 tämä näytti jo sangen väistämättömältä, varsinkin kun Saksan liittokansleri Helmut Kohl ajoi yhdistymistä hyvin aktiivisesti.

Kaikki EU:n puitteissa käydyt keskustelut ja päätökset koskivat tavalla tai toisella yhdistetyn Saksan sitouttamisesta rakenteisiin, jotka tulevaisuudessa estäisivät maata kulkeutumasta omin päin ja piittaamatta muista Euroopan maista. Päätöksillä oli siis sekä turvallisuuspoliittinen että talouspoliittinen ulottuvuutensa. Tärkeintä oli päästä eroon Saksan taloudellista ylivoimaa kehittävästä D-markasta, korvata se yhteisellä valuutalla ja sitoa muita EU-maita kestävään budjettipolitiikkaan.

Tässä vaiheessa Suomi astui sisään eurooppalaiseen huoneeseen. Ehkä vähän sokeana Euroopalle välttämättömille ratkaisuille.

 

Nils Torvalds

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat